Avioehtosopimuksen solmimisesta

Aviopuolisoilla on avioliittolain (AL) 35 §:n mukaan avio-oikeus toistensa omaisuuteen. Avio-oikeus merkitsee sitä, että osituksessa omaisuuden säästö puolitetaan riippumatta siitä, kumman omistamaa omaisuus tai velat ovat. Kumpikin saa puolet puolisoiden omaisuuden säästöstä, vaikka toisella ei olisi mitään omaisuutta, ja toisella olisi jo ennen avioliiton solmimista hankittu suuri omaisuus. Tasajaosta on poikkeuksia, puolisot voivat mm. heidän oloihinsa nähden kohtuullisessa määrin erottaa osituksessa päältäpäin henkilökohtaisia vaatteita tai muita esineitä. Ositusta voidaan sovitella eli omaisuuden säästön puolittamisesta luopua esim. silloin, kun avioliitto on ollut lyhyt.

Avio-oikeus voidaan poistaa avioehtosopimuksella (AL 3 luku). Avioehtosopimus tehdään kihlakumppanien tai puolisoiden välillä ennen avioliittoa tai sen aikana. Samassa järjestyksessä voidaan sopia siitä, että puolisolla on avio-oikeus omaisuuteen, johon hänellä aikaisemmin tehdyn avioehtosopimuksen perusteella ei olisi ollut oikeutta (avioehtosopimuksen peruuttaminen).

Avioehtosopimus poistaa avio-oikeuden myös avioehdon tarkoittaman omaisuuden sijaan tulleeseen omaisuuteen. Avioehtosopimus voidaan ulottaa koskemaan myös omaisuuden tuottoa.

Avioehtosopimuksella voidaan poistaa avio-oikeus kokonaan, jolloin sovitaan, että avio-oikeutta ei ole mihinkään omaisuuteen, joka jommallakummalla on tai jonka hän myöhemmin saa. Avio-oikeus voidaan poistaa esimerkiksi vain sen omaisuuden osalta, joka puolisoilla on ennen avioliittoa, tai perintönä saadun tai saatavan omaisuuden osalta. Avioehtosopimus voi olla yksipuolinen, jolloin poistetaan vain toisen puolison avio-oikeus.

Avioehtosopimus on tehtävä kirjallisesti ja rekisteröitävä maistraatissa, jolloin se tulee voimaan. Avioehtosopimus ei tule voimaan eikä sitä voida rekisteröidä avioliiton purkauduttua tai sen jälkeen, kun avioeroa koskeva asia on tullut vireille. AL 66 §:n mukaan avioehtosopimus, kirjallinen suostumus yhteisen asunnon myymiseen ja puolisoiden välinen lahjakirja tulee, jotta ne olisivat päteviä, olla päivättyjä, allekirjoitettuja ja kahden esteettömän henkilön oikeaksi todistamia.

Vaikka asia ei liity avioehtosopimukseen, voidaan tässä yhteydessä mainita, että puolisoiden välisistä irtaimen omaisuuden lahjoituksista on ilmoitettava lahjanlupauslain 6 §:ssä tarkemmin säädetyllä tavalla maistraattiin, jotta lahjansaaja voisi saada suojaa lahjanantajan velkojien takaisinsaantivaatimuksilta konkurssissa ja ulosotossa. Ilmoitusvelvollisuus ei kuitenkaan koske sellaisia tavanmukaisia lahjoja, jotka eivät ole epäsuhteessa antajan taloudelliseen asemaan.

Jos puolison omaisuus on luovutettu konkurssiin, toinen puoliso voi poistaa kummankin puolison avio-oikeuden ilmoittamalla siitä kirjallisesti maistraatille vuoden kuluessa konkurssin alkamisesta.

Ns. lesken hallintaoikeutta ei voida sulkea pois avioehtosopimuksella. Perintökaaren 3 luvun 1 a §:n mukaan puolison kuollessa leski saa pitää kuolleen puolison jäämistön jakamattomana hallinnassaan, jollei rintaperillisen (lapsi, lapsenlapsi jne.) jakovaatimuksesta tai perittävän tekemästä testamentista muuta johdu. Jakovaatimuksen tai testamentinsaajan oikeuden estämättä eloonjäänyt puoliso saa pitää jakamattomana hallinnassaan (ei omistuksessaan) puolisoiden yhteisenä kotina käytetyn tai muun jäämistöön kuuluvan eloonjääneen kodiksi sopivan asunnon, jollei kodiksi sopivaa asuntoa sisälly eloonjääneen puolison varallisuuteen. Yhteisessä kodissa oleva tavanmukainen asuntoirtaimisto on aina jätettävä jakamattomana eloonjääneen puolison hallintaan.

Jos puolisot ovat tehneet avio-oikeuden kokonaan poissulkevan eli kaikkea omaisuutta koskevan avioehdon, avioliiton päättyessä avioeron tai kuoleman johdosta suoritetaan vain omaisuuden erottelu, eli kumpikin (kuolemantapauksessa kuolinpesä) pitää oman omaisuutensa ja velkansa. Jos on lain mainitsema peruste sovitella tällaista jakoa, voidaan määrätä, että avioehdon perusteella avio-oikeuden ulkopuolelle jäävä omaisuus osaksi tai kokonaan on oleva omaisuutta, johon toisella puolisolla on avio-oikeus.

Avioehtosopimus voidaan tehdä myös siten, että avio-oikeus poistetaan vain avioeron, mutta ei kuoleman varalta. Tästä asiasta on korkeimman oikeuden ratkaisu, tuomio KKO 2000:100: "Puolisot oli tuomittu avioeroon. Puolisoiden välisessä avioehtosopimuksessa oli sovittu, että avioliiton purkautuessa avioeron vuoksi kummallakaan puolisolla ei ollut avio-oikeutta toisen omaisuuteen ja että avioliiton purkautuessa toisen puolison kuoleman johdosta leskellä oli avio-oikeus kuolleen puolison omaisuuteen. Avioehtosopimus katsottiin päteväksi." Ratkaisu ei ollut yksimielinen, vaan äänestysratkaisu. Asiassa oli kysymys siitä, voitiinko avioehtosopimukseen ottaa pätevästi ehto, jonka mukaan avio-oikeuden olemassaolo oli riippuvainen avioliiton purkautumistavasta. Ennen avioliittolain muutosta, joka tuli voimaan 1.1.1988, avioehtosopimuksella ei ollut ollut mahdollista pätevästi määrätä avio-oikeudesta ehdollisesti siten, että avio-oikeus olisi riippuvainen avioliiton purkautumistavasta.

Edellisessä kappaleessa mainitussa asiassa (KKO 2000:100) pesänjakaja oli sovitellut ositusta avioliittolain 103 b §:n nojalla siten, että B:llä ei ollut avio-oikeutta A:n ennen avioliiton solmimista isänsä jälkeen perimään pesäosuuteen. A:n muun omaisuuden pesänjakaja katsoi avio-oikeuden alaiseksi omaisuudeksi. Pesänjakajan perustelujen mukaan uusilla säännöksillä ei ollut muutettu avioehtosopimuksia säätelevää 41 §:ää. Pesänjakajan ratkaisuun vaikutti se, että hallituksen esityksessä AL:n säännösten muuttamiseksi oli lausuttu, että avio-oikeuden poissulkevaa määräystä ei voitu tehdä ehdolliseksi siten, että avio-oikeuden poissulkeutuminen riippuisi avioliiton purkautumisen perusteesta.

A vaati käräjäoikeudessa, että ositus kumotaan ja että avioehtosopimus katsotaan päteväksi. Toissijaisesti A vaati osituksen sovittelemista siten, että B:llä ei ollut lainkaan avio-oikeutta A:n omaisuuteen. B vastusti kannetta ja vaati sen hylkäämistä. Siltä varalta, että avioehtosopimus katsottaisiin päteväksi, B vaati asian palauttamista pesänjakajalle uudelleen ratkaistavaksi. Käräjäoikeus katsoi pesänjakajan tavoin, että ehto, jonka mukaan puolisoiden välinen avio-oikeus toteutui erilaisena riippuen siitä, mikä oli avioliiton purkautumisperuste, oli avioehtosopimuksessa pätemätön. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen kokonaisuudessaan.

A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus katsoi, että avioehtosopimus oli kokonaisuudessaan pätemätön, ja pysytti käräjäoikeuden tuomion.

A:lle myönnettiin valituslupa korkeimpaan oikeuteen. Valituksessaan A toisti vaatimuksensa avioehtosopimuksen vahvistamisesta päteväksi ja toissijaisesti osituksen sovittelemisesta siten, ettei B:llä ole lainkaan avio-oikeutta A:n omaisuuteen. B vaati valituksen hylkäämistä. Korkein oikeus katsoi, että asiassa on kysymys ensi sijassa siitä, onko vain avioeroperusteiseen ositukseen vaikuttavaa avioehtosopimusta pidettävä pätevänä.

Korkein oikeus perusteli tuomiotaan mm. siten, että avioehtosopimusta harkittaessa avio-oikeuden rajoittaminen nähdään usein aiheelliseksi ennen muuta avioeron varalta. Tällaisen avioehtojärjestelyn sallimiselle oli korkeimman oikeuden mukaan siten perusteltua käytännöllistä tarvetta. Asiallisia syitä puolisoiden sopimusvapauden katsomiselle esillä olevin tavoin rajoitetuksi ei KKO:n kannan mukaan ollut. KKO katsoi, että avioehtosopimus oli pätevä. Kun pesänjakajan toimittama ositus oli perustunut siihen, että avioehtosopimus ei ollut pätevä, KKO palautti asian pesänjakajalle uuden osituksen toimittamista varten. KKO kumosi hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot ja vapautti A:n kuolinpesän käräjäoikeuden ja hovioikeuden A:lle tuomitsemasta oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta valtiolle.

Eri mieltä ollut KKO:n jäsen katsoi, että on ilmeistä, että avio-oikeuden asettaminen riippuvaiseksi ositusperusteesta ja muut vastaavanlaiset ehdolliset määräykset voivat olla hyvän tavan vastaisia tai kohtuuttomia taikka johtaa osapuolen kannalta kestämättömiin lopputuloksiin. Eri mieltä ollut jäsen perusteli vielä, että avio-oikeuden menettäminen avioerotapauksissa merkitsisi palaamista syyllisyyskysymysten selvittelyyn, jota tuskin voidaan pitää toivottavana kehityksenä. Sellaista ei olisi sekään, että puoliso joutuisi välttääkseen avio-oikeuden menetyksen jatkamaan sietämättömäksi muodostunutta aviosuhdettaan. Jäsen katsoi, että AL 41 §:n perinteisen tulkinnan mukaan em. ehto on lainkohdan vastainen. Jos muutosta tilanteeseen halutaan, se tulisi toteuttaa lainsäädäntötoimin. Eri mieltä olleen jäsenen mukaan asianosaisten avioehtosopimus on sisällöltään AL 41 §:n vastainen ja pätemätön, eikä hovioikeuden tuomion lopputulosta ole syytä muuttaa.

Avopuolisoiden erotessa suoritetaan vain omaisuuden erottelu.

Avioehtosopimustyyppisiä sopimuksia talletettiin Suomessa vuonna 2006 maistraattien rekistereihin 8.376, Helsingin maistraatissa 1.404. Varsinaisia avioehtosopimuksia rekisteröitiin 8.159, Helsingissä 1.357. Puolisot voivat turvata toisen asemaa toisen puolison kuoleman varalta esim. tekemällä keskinäisen testamentin, jonka mukaan jäljelle jäänyt puoliso perii yhteisen asunnon. Jos rintaperillisten lakiosa eli puolet siitä, mitä he ilman testamenttia saisivat, voidaan täyttää muulla omaisuudella, tai he eivät vaadi lakiosaa, saa leski täyden omistusoikeuden yhteiseen asuntoon.

Mahdollisuus avioehtosopimuksen tekemiseen vaihtelee kansainvälisesti. Esim. Englannissa ei hyväksytä lähes lainkaan avioehtoja.

Yrjö Leskinen

asianajaja